Mä niiin rakastan liikkumista! Muistan ku olin ehkä noin 2.luokalla ja olin aika pulska lapsi, niin sillonki mä tykkäsin siitä, tykkäsin hyppiä ja pelailla ja juosta. Mut no sillon mä sit söinki kyllä senkin eestä... -__-                                                 Mutta oliskohan ollu 5. luokalla, kun mä oikeesti tajusin että siitä mä tykkään ja sit siitä tulikin niinku mun "juttu". Ja sitten ku kaikki meni hyvin, koulu, kaverit.. ihan kaikki. Olin liittymässä sählyjoukkueeseen ja suunnittelin alottavani kaikenlaisia muitakin säännöllisiä urheiluharrastuksia. Sitten, toukokuussa 2011, tarkkaa päivää en nyt muista mutta kai sekin tolla jossain on muistissa, meillä oli koulusta reissu Kaikki Pelaa- jalkapalloturnaukseen....

Siellä sitten pelailtiin ja yhdessä pelissä sellasen pitkän ja ison tytön kanssa tapeltiin pallosta ja sit yhtäkkiä kuulin vain kun eräs meidän luokan poika kiroili ja huusi jotain kentän reunalta ja olinkin jo heittänyt kuperkeikan ja kaatuneena maassa.. Ei silloin vielä sattunut, olin vain ihan hämilläni ja naamassa oli pari vuotavaa arpea, mutta tyttökin pyysi anteeksi ja tiesin kyllä ettei hän sitä tahallaan tehny. Käytiin sitten nopsasti putsaamassa arvet kaverin kanssa ennen seuraavaa peliä.

Olisikohan ollut sitten 2. kerta kentällä mulla siinä pelissä, kun yhtäkkiä polvi vain jotenkin petti alta. Kaaduin siinä sitten vähän ja se hetki oli tuskaa (, mutta ehkä se oli, näin jälkeenpäin ajateltuna kerta jolla sattui vähiten... tosin muilla kerroilla oli varmasti se henkinen tuska 10000000000krt kovempi..). Nousin vaivalloisesti siitä ja sanoin yhelle pojalle etten pysty enää pelaamaan ja korvaaja juoksi kentälle. Kynkkäsin sitten yhdelle penkille istumaan. Eikä kukaan auttanut. Itse piti huudella opettajaa paikalle....

Kotiin sitten selviydyin kuitenkin ja muistan että sinä päivänä meidän piti äidin kanssa lähteä shoppailemaan.... Ja taisimmepa lähteäkin.. En ihan tarkkaan muista, mutta taisi mennä niin että lähdin kummiskin autoon istuskelemaan.

Seuraavana päivänä meillä oli sitten koulussa liikuntaa ja siinä, ylläri, jalkkista. Sanoin heti opettajalle, että minähän en varmaan osallistu, olihan opettaja itekin ollut edellisenä päivänä paikalla. Hän kummiskin sano vaa, että mene nyt tuohon joukkueeseen. Menin vähän hämilleni siitä, polvi oli kuitenki ihan turvoksissa ja kipeä vielä. Tein silti niin kuin opettaja sanoi ja menin puolustamaan. Joukkueessani pelaava poikakin vähän ihmetteli selvästi ku mut laitettiin pelaan ja sano että teet sen verran mitä pystyt. 

Sitten vähän seisoskelin siellä reunalla se oli niiiiiin tyhmää. Kun jalkkista kummiski pelataa nii mä vaan seisoskelen reunalla... Ja sitten menin vähän peliin mukaan ja siinä oli sitten muutama oppilas saman pallon kimpussa ja sitten se polvi petti. Ja taas se tuska. Ei ollut hauskaa, ei sitten yhtään. Opettaja ei taaskaan edes huomannut että kaaduin siinä, vaikka toimi kuitenkin pelin tuomarina! Kynkkäsin sitten taas sivuun, kohti opettajaa, joka jutteli vain siinä apuopen kanssa ja istuskeli kaadetun maalin päällä. Huomasivat mut vasta kun olin siinä ihan vieressä..

Istuin hetken siinä maalin päällä ja muilla peli jatkui. Välillä joku kävi kyselemässä että miten kävi, ihan kuin minä olisin asiasta tiennyt jo tarkankin analyysin...

Sitten kävin sairaalassa sen opettajan kanssa ja sieltä sitten vissiin muutaman vaiheen jälkeen mut laitettiin fysioterapiaan, kun aattelivat mun lihasten olevan niin huonossa kunnossa että siksi se muljahtelee tai jtn sellasta. Ja röntgenissä ei näkynyt mtn, mutta kyllä mä sen nyt tiesin ettei se murtunut ole. Fysioterapiaa sitten keski-kesään asti (käytiin siinä välissä Sveitsin Davosissa <3 vaeltamassa ja sieelä ei tapahtunut mtn kun en juossut muuta kun vähäsen hölkkäilin..), sanottiin että saa alkaa rasittamaan, juoksin järveen uimaan, polvi petti alta, sattui ihan hemmetisti.

Käytiin heti päivystyksessä äitin kanssa, en muista mitä siellä sanottiin, mutta laittoivat jatkamaan fysioterapiaa.

Jatkoin sitä koulujen alkuun asti ja vähän enemmänkin, sanottiin että saa alkaa rasittamaan, juoksin koulussa 2km ilman ongelmia polvessa, sen jälkeen pelailtiin sellasta vähän niinkuin tennistä (mutta ei kuitenkaan :p), innostuin, olin onnellinen, polvi petti alta, itkin.

Ja sitten, seuraavalla fysioterapiakerralla, mut laitettiin jatkotutkimuksiin! Aika pian eikös?!? Ja sekin todeeellla monen vaiheen jälkeen... Kauan odotettiin. Kauan. Sitten monien vaiheiden jälkeen, 8.3.2012, magneettikuvaukseen ja tämän viikon maanantaina eli 12.3. mulle kerrottiin että eturistiside on kokonaan poikki.

Koko eturistisiteestä tai sen poikkimenosta tai mahdollisuudesta YKSIKÄÄN LÄÄKÄRI TAI FYSIOTERAPEUTTI ei maininnut yhtään mitään! Sitä ei kukaan epäillyt. Ja nyt kun olen lukenut tästä vammasta ja sen oireista, ja oon huomannut, että ne täsmää NIIN HYVIN mun selityksiin kaikille lääkäreille jne. että aika surkeeta mielestäni että se vasta nyt saatiin selville. Ja nythän ne sitten miettii että viitsiikö ne kasvavalle leikata uutta vielä... Mutta kerrankin voin sanoa, että onneksi mun ei pitäis enää kasvaa kuin korkeintaan pari senttiä.

Mutta nyt en kerta kaikkiaaan jaksa enää kirjoittaa, joten ensi kerralla lisää, mooiikkka!!